Ehkäpä osaankin…

”…Annamari Heikkilä ja Saku Tuominen romuttavat käsityksiämme omasta osaamisestamme ja oppimisestamme. Heidän mukaansa meihin jokaiseen isketään leimoja, jotka eivät välttämättä pidä lainkaan paikkaansa.”

Teksti on lainaus Ylen uutisesta, jossa kerrotaan aamu-tv:ssä viime viikolla vieraina olleista tietokirjailijoista. Uutiseen pääseet tästä.

 

pulkkamäki

 

Olen pitkään haaveillut sellaisesta aidosti yhdessä tekemisestä puolison kanssa. Tänään teimme! Tyttärelle lumitunnelin, pulkkamäen, portaita, lumikamelin…

Tytär on päässyt siihen kehitysvaiheeseen, jossa hän alkaa kyseenalaistamaan muita ja ympäristöään. Eli hän on alkanut hiukan ujostella ja varoa asioita. Lumitunnelia katseltuaan hän oli aluksi sitä mieltä, että menee sinne vasta huomenna. (Valitettavasti tämä oma arviointi on vanhempien sanomista ohjaavampaa myös toisin päin…) Hetken kuluttua, kun hän sai rauhassa yksin katsella tunnelia ja tuumailla, hän kuitenkin konttasi tunneliin. Ja voi, sitä riemua, kuinka kivaa se olikaan!

Lapselle uuden oppiminen ja uusien asioiden kokeileminen ovat ihan jokapäiväistä. Sekään ei ylitä uutiskynnystä, että potkukelkan jalaksille nouseminen ja potkuttelu saivat odottaa muutaman kelkkailulenkin. Kuten ei sekään, että kaksivuotiaan motoriikalla potkuttelu ei ihan vielä onnistu.

Mutta silti sitä opeteltiin ja meillä oli oikein hauskaa! Vaikka kelkka liikkui enemmän äidin kuin potkun voimalla, ei sitä kikatuksesta ja hihkunnasta huomannut. Kahden potkun jälkeen voikin hyvillä mielin vaihtaa juoksuksi ja puolivälissä mäkeä takaisin kyytiin. 🙂

 

potkukelkka

 

”Heikkilän mukaan uskomukset syntyvät siitä, mitä meille sanotaan, mitä opimme ja millaisissa yhteisöissä me toimimme. Uskomukset tulevat salakavalasti elämään, eikä niitä juuri kyseenalaisteta.” – Yle uutiset

 

Omaa aikuisuuttani on varjostanut kaksi isoa uskomusta.

1: Opiskelu ei ole mun juttuni!

Tämä uskomus alkoi karista seitsemän vuotta sitten, kun aloitin opiskelun nykyiseen ammattiini. Silti jaksoin pitää siitä kiinni tähän asti. Vaikka suoritin tutkinnon suorastaan aika helposti, en joutunut suorittamaan mitään uudestaan, valmistuin aikataulussa ja sain elämäni ensimmäisen stipendin. Oikeastaan olin aika hyvä sellaisissa asioissa, missä minun piti olla huono. Tai mihin minun piti olla jopa kykenemätön.

Olen aina ollut kova etsimään tietoa ja selvittämään asioita, joista olen kiinnostunut. Valmistumisen jälkeen jatkoin opiskelua suhteellisen systemaattisesti.

Kuvitelmani siitä, että olisin enemmän toiminnan kuin teorian ihminen, kuihtui oppiessani itsestäni lisää. Samoin kuin se, että kirjaopista ei olisi käytännössä juurikaan hyötyä. Vaikka en saanut opinnoistani mitään nappuloita, enkä edes kertonut niistä kenellekään, sain siitä työhöni valtavasti! Oikeasti sain siitä paljon kaikkeen elämääni. Opin yhdistämään teoriat käytäntöön.

Heräsin asiaan oikeastaan vasta silloin, kun eräs ammatinvalintapsykologi ehdotti, että miksi en opiskelisi virallisesti yliopistossa. Vastasin ensimmäisenä, että en mä voi. Ja tajusin itsekin, että niin, miksi muka en voisi! Jos voin tehdä samaa yksin ja itsekseni, miksi en voisi tehdä organisoidusti.

 

2: Laulaminen

Nyt olemme siinä, mistä koko postaus lähti. Tämä postaus jäi todella myöhäiseksi siksi, että olin naapuripubissa laulamassa karaokea.

En ymmärrä miksi, mutta sen tunnustaminen nolottaa. Olen innostunut karaokesta, enkä olisi sitä ikinä uskonut. Ja hei, en ole siinä kovin huono. En kyllä kovin hyväkään, mutta tuskin silti aiheutan myötähäpeää.

Kaikki lähti lupauksesta, joka piti täyttää. Se tosin ehti odottaa reilusti viisi vuotta. Olimme joskus vuosia sitten kaveriporukalla kuppilassa, jossa oli karaoke ja aika hyviä laulajia. Puolisoni yritti saada minut laulamaan hänelle, mutta koska en mielestäni osannut, sain hänet tyytymään lupaukseen, että laulan joskus.

Kun syksyllä teimme ulkovaloremppaa, päätin kälyni tuella rohkaistua ja ajattelin pääseväni ”naapurissa” helpolla. Kävin päivällä laulamassa biisiä ripiitillä lähes tyhjässä pubissa ja illalla pidin lupaukseni. Eikä se mennyt ollenkaan huonommin!

Miksi sitten olen ollut siinä luulossa, että olisin huono laulaja? En oikeasti olekaan! Olen vaan pelännyt epäonnistumista ja muiden arvostelua. Ja ollut huono karaokessa. Mokien jälkeen päätin, että en enää edes yritä. Päätin, että en osaa laulaa.

Nyt myös luulot itsestäni laulajana ovat saaneet tuuletusta. Oikeasti ääneni ja äänenkäyttöni ovatkin ehkä jotain muuta, mitä olen kuvitellut. Uskomusteni – muiden kertoman – mukaan olen oikeasti yrittänytkin jotain muuta, mitä olisi pitänyt. Vanhimmat näistä uskomuksista ovat vuodelta 1993, lapsikuoron pääsykokeesta.

Usko itseen on vieläkin aika kateissa ja pelkään vastaavia mokia, mitä vuosien aikana kaverien yllytyksestä on käynyt. Mutta onnistuminen palkitsee! Se voittaa niin lapsikuoron musiikinopettajan säveltarkennokset, kuin parempien laulajien tuomat suorituspaineet tai aiemmat epäonnistumiset. Se valtava ilo, että minä opin ja pystyn ylittämään itseni. Valtava ilo siitä, mihin kaikkeen pystynkään, kun romutan uskomukseni.

Mainokset

2 kommenttia artikkelissa “Ehkäpä osaankin…

  1. Olipa ajatuksia herättävä kirjoitus. Vanhempana äiti-ihmisenä aloin miettiä olenko osannut silloin aikoinaan kannustaa ja rohkaista vai olenko sanonut että eihän tuosta mitään tule. Silloin ei (muistaakseni) näistä asioista puhuttu ja kirjoitettu niin paljon kuin nykyisin, tai sitten sitä vain ei vielä ymmärtänyt miten paljon omilla sanomisilla vaikuttaa.Toisaalta on myös pelottavaa ajatella miten paljon kannustaminen tai mitätöiminen on vaikuttanut muihinkin lapsiin, joiden kanssa on ollut tekemisissä, esim kummilapsiin. Hyvä että olet rohkeasti alkanut romuttaa ”vääriä” uskomuksiasi!

    Tykkää

    • Kiitos kommentistasi! On mukava kuulla, että kirjoitus herätti ajatuksia!
      No, onneksi yhden ihmisen kommentit eivät rakenna kokonaiskuvaa, jos kyseessä ei ole lapselle jotenkin poikkeuksellisen merkittävä henkilö ja jos viesti ei ole toistuva. Eli eivät ne lipsahdukset äideiltäkään lapsen maata kaada. Eikä toisaalta kukaan itse voi rakentaa itselleen mitään suurta asemaa, etenkään lapsen silmissä. Kyllähän se suhtautumineen johonkin tiettyyn aikuiseen poikkeuksellisen uskottavana henkilönä on kiinni ympäristöstä. Omalla pienellä kotipaikallani tuo kuoronjohtaja oli hyvin arvostettu musiikinopettaja, jota siteerattiin monessa. Periaatteessa ihan mukava ihminen, mutta minulle juuri sillä hetkellä se, jonka koin pystyvän määräämään suurimmista haaveistani. Siksi pienikin toteamus taidoistani sai omassa mielessäni suunnattoman suuren merkityksen. Hassua, että tarvittiin yli 20 vuotta, kunnes tajusin, että ehkä jotain on saattanut muuttua ilman treenaamistakin! 😉

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Lapsinäkökulma

Lapsinäkökulmaisen tutkimuksen tekijöiden matkoja yhteiskunnassa ja ajatuksissa.

Meanwhile in Longfield..

Matkailu & Kotoilu & Ruoka

Let Me Go Organic - Luomublogi

Luomua elämäntavaksi

Uusi Kuu

Ihan tavallisesta elämästä

Kotivinkki - Olga Temonen

Ihan tavallisesta elämästä

%d bloggers like this: